Haluatko tietää mitä kestävä hyvinvointi on? Haluatko tietää miten minä olen löytänyt sen lähteille? No ei se mitään, kerron silti. Kerron tässä minua inspiroineesta tutkimuksesta, joka sai minut janoamaan teemasta lisää.
Omia pohdintojani tekstistä: Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. (Tuuli Hirvilammi 2015, Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia / 136.)
Olen valmistunut 1997 valtiotieteiden maisteriksi Turun yliopistosta pääaineenani poliittinen historia. Minusta piti tulla ”seuraava Teija Tiilikainen”, mutta kohtalo päätti toisin. Asepalveluksessa loukkaannuin niin, että jouduin palveluksesta pois. Sairausloman jälkeen päätin tarttua ”mihin tahansa työhön” ja satuin ajautumaan Kansaneläkelaitoksen palvelukseen, jossa olinkin toistakymmentä vuotta. Sinä aikana tein lisensiaattitutkielman työnantajan tukemana ja työn ohessa sosiaalipolitiikasta (valm. 2010). Tämä kertominen oli siksi tärkeää, että tämän tutkimuksen kirjoittaja Tuula Hirvilammi teki työnsä nimenomaan Kelassa ja häntä ovat ohjanneet osin samat henkilöt kuin minua aikanaan lisensiaattityössäni. Se tuntui minusta tärkeältä.
Jotta pääsen käsiksi tämän tutkimuksen tärkeyden avaamiseen, pitää vielä avata hieman omia taustojani. Tosiaan olen taustaltani valtiotieteilijä ja toiminkin Kelassa pitkään erilaisten kehittämistehtävien parissa ja sieltä ajauduin isoon kansalliseen työllisyyspoliittiseen hankkeeseen. Sen myötä vähitellen kyynistyin ja pohdin, olisiko ihmisläheisempi työ minulle parempi. Opiskelin liikunnanohjaajaksi ja perustin yrityksen. Ihmiset alkoivat pian kysellä hankalia asioita anatomiaan ja fysiologiaan liittyen, joten päätin opiskella vielä fysioterapeutiksi, että osaisin vastata niihin. Vähitellen vuosien varrella huomasin, että kun vien asiakkaita luontoympäristöön, tapahtuu jotain paljon enemmän, kuin mitä kuntoutussuunnitelmaa noudattaen olimme tavoitteeksi asettaneetkaan. Aloin kiinnostua luonnon terveys- ja hyvinvointivaikutuksista ja vähitellen japanilaisen shinrin-yokun kautta pääsin käsiksi tähän tutkimukseen, joka onkin sitten ollut herättäjäni tässä koko elämääni värittävässä missiossani. Samalla tajusin, että jo aikanaan lisensiaattiopintoja tehdessäni professori Olli Kangas puhui näistä samoista asioista, vaikka niitä en silloin vielä tajunnutkaan.
Mitä kestävä hyvinvointi on?
Otsikon mukaisesti Tuuli Hirvilammi avaa tutkimuksessaan sitä, mitä on kestävä hyvinvointi ja miten ekologiset kysymykset voidaan integroida hyvinvointitutkimukseen. Tämän tutkimuksen löydettyäni olin helpottunut, koska huomasin, että on muitakin, jotka pohtivat samoja asioita kuin minä.
Tutkimus asettuu samaan hyvinvointitutkimuksen kategoriaan kuin omanikin, eli se on useiden tieteiden välistä, johon liittyy ekologisia kysymyksiä ja hyvinvointiteoriaa. Hirvilammin tutkimuksen tavoite on kehittää kestävän hyvinvoinnin teoriaa, johon omakin tutkimuksen pohjautuu.
Hirvilammi esittelee tutkimuksessaan kestävän hyvinvoinnin käsitettä ja on kehittänyt dynaamisen viitekehyksen, jonka avulla kestävyyden rajoissa toimimiselle haetaan reunaehtoja. Oma kunnianhimoinen tavoitteeni olisi viedä tätä vielä hieman eteenpäin.
HIrvilammi kuvaa ansiokkaasti tutkimuksensa alussa sen ekologisen kriisin ja haasteet, jonka keskellä elämme ja linkittää siihen sujuvasti suomalaisten tavan elää. Joka toisin sanoen onkin kestämätön. Hirvilammi nostaa esille sen, että toistaiseksi suomalainen sosiaalipoliittinen hyvinvointitutkimus on ummistanut silmänsä ekologiseltä kriisiltä. Se mikä minua tässä hyvinvointikeskustelussa ja mittauksessa on aina kiusannut, on se, että hyvinvoinnin haasteet pelkistetään usein pelkästään taloudellisiksi huoliksi ja samalla on sitouduttu talouskasvuun perustuvaan hyvinvointimalliin, joka omalta osaltaan vain ruokkii ekologista kriisiä lisää.
Hirvilammi nostaa rohkeasti esille myös sen, että ns. kestävä kehityksen politiikka tukeutuu usein vain taloudelliselle kestävyydelle eikä siitä ole riittävästi nostettu ekologista tai sosiaalista kestävyyttä. Ei ole kuitenkaan ihme, että sosiaalipoliittisessa hyvinvointitutkimuksessa ei ole vielä laajamittaisesti kehitetty kestävän hyvinvoinnin lähestymistapaa, sillä sen ratkaisemiseksi tarvitaan monitieteistä lähestymistapaa. Se edellyttää ymmärrystä ekologiasta, mutta myös sosiaali- ja yhteiskuntatieteellistä lähestymistapaa. Itse opiskelen terveyshallintotieteen lisäksi myös metsätieteitä (tavoitteenani jossain vaiheessa myös ympäristöpolitiikkaa). Valtiotieteiden ja terveysalan koulutus minulla jo onkin. Ja kuten Hirvilammi sanoo: ”Aiemmassa suomalaisessa sosiaalipoliittisessa hyvinvointitutkimuksessa on jäänyt katveeseen se, miten perustavanlaatuisella tavalla ihmiset ja luonto ovat yhtä”.
Tutkimuksessaan (joka on siis väitöstutkimus) Hirvilammi tekee näkyväksi luonnon, hyvinvoinnin ja kestävyyden välisiä keskinäisriippuvuuksia. Lisäksi ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen tapahtuu konkreettisella tutkimusasetelmalla (kuten itsellänikin).
Hyvinvointitutkimuksen teorioita
Hirvilammi avaa ensin hyvinvointiteoreettiset lähtökohdat, joihin tutustumista suosittelen kaikille. Ihmisten hyvinvointia tarkastelevat teoriat ovat rakentuneet ihmiskeskeisen yhteiskuntatieteellisen paradigman varaan. Tämä paradigman keskeinen oletus on, että luonto on ikään kuin ”resurssivarasto”, jota ihmiset hyödyntävät omiin tarkoituksiinsa. Hirvilammi nostaa esiin kaksi keskeistä ihmiskäsitystä; 1) naturalistinen ihmiskäsitys, jossa ihminen nähdään luonnon olentona ja 2) humanistinen ihmiskäsitys, jossa korostetaan ihmisarvoa ja henkisesti kehittyvää olentoa. Itselleni on pitkään ollut ihmetyksen aiheena, etteivätkö nämä kaksi ihmiskäsitystä voisi olla olemassa yhtä aikaa. Hirvilammi kertoo myös, että luonnosta vieraantunutta ja siitä erillistynyttä ihmiskäsitystä pidetään kestämättömän elämänmuodon taustatekijänä. Toisin sanoen ihmiskeskeinen paradigma suuntaa hyvinvointitutkimukseen, jossa ympäristön resurssit ovat vain sosiaalisia tai taloudellisia resursseja. Hirvilammin mukaan ekologinen kriisi ja sen hyvinvointia heikentävät vaikutukset haastavat ihmiskeskeisen paradigman oletuksia ja ihmiskäsityksiä. Tämä hänen esiin nostamansa seikka tavallaan ”helpotti” itseäni, sillä minusta on tuntunut jo pitkään, että olen jotenkin vaikeasti ymmärrettävä, kun puhun tästä asiasta. Ihmiset ymmärtävät asiat usein joko ihmisen tai luonnon kautta, mutta eivät yhtä aikaa molemmista näkökulmista. Itse olen viehättynyt homo ecologicus -käsitteestä, jonka Hirvilammikin nostaa tutkimuksessaan (Becker 2006).
Itseäni viehättää muutenkin Hirvilammin tutkimuksessa esiin nostama talostieteilijä Amartya Senin hyvinvointitutkimuksen uudenlainen viitekehys (capability approach). Minulle se alleviivaa sitä, että liian kauan vallitsevaa yhteiskuntapoliittista keskustelua ovat hallinneet hyväosaiset, vauraat valkoiset pankkiirimiehet, joiden mielestä ansainta sinällään on tavoiteltavaa ja arvokasta. Hirvilammi tarkasteleekin myös toimintamahdollisuuksien kirjallisuutta tutkimuksessaan. Mutta näidenkin ongelma on edelleen -ihmiskeskeisyys.
Hirvilammi nostaa esiin toki myös tarveteoriat (kuten Allardt). Hirvilammi kuitenkin tarkastelee näitä tarpeita laajemmasta viitekehyksestä eli siitä, mitä tarpeiden tyydyttäminen aiheuttaa. Lopuksi hän nostaa kuitenkin Gouchin (2014) universaaleihin perustarpeisiin pohjautuvat hyvinvointikäsityksen pohjaksi kestävälle hyvinvoinnille. Siinä yksilön perustarpeiden tyydyttämisen lisäksi mahdollistetaan ne myös muille.
Hirvilammin tutkimusta suorastaan ahmin, kun pääsin kohtaan ”Hyvinvoinnin kestävyys tutkimuskohteena”. Tuntuu suorastaan tajunnan räjäyttävältä, että kestävyydestä on puhuttu jo 1800-luvulta lähtien ja silti olemme tässä missä olemme. Kestävä kehitys -käsite nousi esiin 1980-luvulla (jolloin muuten koin oman henkilökohtaisen ekoahdistukseni). En ole vielä päässyt itse riittävän syvälle systeemiteoreettiseen tarkasteluun, mutta siellä joka tapauksessa kestävyys on määritelty siten, että ”elävät biologiset ja sosiaaliset systeemit ovat kestäviä niin kauan, kun ne voivat hallita muutoksia ja sopeutua niihin” (Hirvilammi).
Ihminen vai luonto -vaiko sittenkin ihminen ja luonto?
Hirvilammi kuvaa selkeästi erilaisia kestävän kehityksen määritelmiä ja avaa ne selkeästi. Hän luonnollisesti avaa myös ekologisen kestävyyden käsitteen, joka on laajempi kuin kestävän kehityksen. Ekologista kestävyyttä arvioidaan suhteessa luonnon kantokykyyn. Hirvilammi haastaa perinteisen kestävän kehityksen kolmen ulottuvuuden mallin, sillä sen eri osa-alueet ovat irrallaan toisistaan. Kestävän hyvinvoinnin määrittely on vaikeaa, sillä luonto, yhteiskunta ja talous ovat kompleksisia jo itsessään, saati yhdistettynä. Ratkaisuksi Hirvilammi tarjoaa holistista ajattelutapaa, jossa ymmärretään ihmiselämän ja luonnon yhteenkietoutuneisuus.
Oma tutkimukseni näkökulmasta on hyvin mielenkiintoista Hirvilammin kuvaus nykyisestä hyvinvointitutkimusta ja kestävää kehitystä yhdistävästä tutkimuksesta. Hänen mukaansa tutkimus on ollut lähinnä joko antroposentrista (luonnon merkitys ihmisen hyvinvoinnille) tai ekosentristä (ihmistoiminnan aiheuttavat ympäristövaikutukset). Hirvilammin mukaan ”ensimmäinen lähestymistapa on vahvemmin läsnä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa, kuten psykologiassa, terveystieteissä ja hyvinvointitutkimuksessa, kun taas jälkimmäistä ovat harjoittaneet pääasiassa luonnontieteilijät ja ympäristötutkijat.” Tutkimuksessaan hän avaa näitä.
Hirvilammi kuvaa myös erilaisia kestävän hyvinvoinnin mittareita ja se onkin kaikkein mielenkiintoisin ja haastavin seikka mielestäni koko kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa. Usein nämä mittarit ovat ”varantoperusteisia” eivätkä sinällään vastaa kysymykseen nekään aukottomasti. Hirvilammi nostaa esille hyvin mielenkiintoisen käsitteen; ”ympäristövaran” (alun perin Duncan MacLAren 2003). Se tarkoittaa seuraavaa: ”Jokaiselle yksilölle on mahdollista laskea luonnonresurssien reilu ja maailmanlaajuisesti kestävä maksimikulutuksen määrä samalla, kun määritellään jokaisen yksilön ihmisarvon ja tarpeiden tyydytyksen minimi.” Toki tämä on hieno ajatus, mutta on aidosti vielä aika kaukana luontopositiivisuuden käsitteestä, mikä avattiin suurelle yleisölle viime joulukuussa Montrealin ilmastokokouksessa. Sen ideana on palauttaa ympäristöä takaisin luonnonmukaiseen tilaan. Mielestäni ympäristövaran käsite on siinäkin vielä liian ihmiskeskeinen.
Hirvilammi esittelee tutkimuksessaan myös tekemänsä osajulkaisut liittyen eri kotitalouksien kulutuksiin. En lähde tässä kirjoituksessa avaamaan niitä enempää, sillä tehtävänannon mukainen ”ajatusten herääminen” on tapahtunut nimenomaan Hirvilammin kestävän kehityksen ja kestävän hyvinvoinnin mittaroinnin vuoropuhelusta, joka on ollut omankin ajatteluni perusta. Itse olen vielä suuren tuntemattoman äärellä, kun haluan kytkeä kestävän hyvinvoinnin mittaamisen luontopositiivisuuden käsitteen alle. Toisin sanoen, en pysty identifioitumaan minkään hyvinvointitutkimuksen paradigman alle, mutta en myöskään luonnontieteen. Olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että kestävä hyvinvointi on näiden asioiden toisistaan riippuvainen liitto.
Mutta ilman Hirvilammin tutkimuksia en olisi päässyt näin nopeasti näiden ajatusten äärelle. Hirvilammin väitöskirja oli suorastaan välttämättömyys oman ajatteluni pohjaksi ja siksi koen sen hyvin tärkeäksi.
Lopuksi muutamia lähteitä, jotka ovat Hirvilammin tutkimuksessa keskeisiä ja joihin ajatuksiin tässäkin kirjoituksessa olen viitannut:
Allardt Erik. Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Helsinki: WSOY, 1976a
Gough Ian. Climate change and sustainable welfare. The centrality of human needs. London: New Economics Foundation, NEF Working paper, 2014. Saatavissa <http://b.3cdn.net/nefoundation/e256633779f47ec4e6_o5m6bexrh.pdf >.
McLaren Duncan. Environmental space, equity and the ecological debt. Julkaisussa: Ag yeman Julian, Bullard Robert D, Evans Bob, toim. Just sustainabilities. Development in an unequal world. London: Earthscan, 2003: 19–37
Nature-Positive Industry Sector Transitions 2023. World Economic Forum Reports. Saatavissa: https://www.weforum.org/publications/industry-transitions-to-nature-positive-report-series Viitattu 23.10.2023.
Sen Amartya. The ends and means of sustainability. Journal of Human Development and Capabilities 2013; 14 (1): 6–20.